Schwedisch:

I sitt fundationsbrev framförde generalguvernör greve Per Brahe (den yngre) att drottning Kristina utsett Koppö i Lappfjärd socken som en lämplig plats att grunda en liten landstad. Han gav staden namnet Kristina efter drottningen (eller efter hans hustru Kristina Stenbock). Staden var grundad intill en gammal marknadsplats. Staden saknade betesmarker och andra ägor och därför donerade greve Per Brahe åt staden byarna Yttertjöck och Övertjöck i Lappfjärd samt Koppön. Han tänkte att stadens viktigaste ämbetsmän anställdes på dessa byars bekostnad, d.v.s. deras skatter skulle användes till löner av stadens ämbetsmän.

Drottning Kristina undertecknade stadens privilegier i mars månad 1651. Hon bekräftade tolv års frihet från kronans skatter som generalguvernören hade lovat förre till stadsborna. Det var betingat att borgarna skulle stanna i staden även efter skattefrihetens slut. Drottningen beviljade staden begränsade handelsrättigheter. Alla österbottniska städer hade tappat sin status som stapelstäder, när handels- och seglingsordningen trädde i kraft år 1617. Kristinestads borgerskap fick dock rättigheten att exportera träkärl strax till Tyskland och Livland och importera salt. De viktigaste handelspartnerna var Riga, Reval, Pärnu och Lübeck. I praktiken var Kristinestad en landstad vars handel inriktade sig till Åbo och Stockholm. Den viktigaste handelsartikeln var naturligtvis tjära.

Då Kristinstad anlades, avskildes till dess enskilda handelsdistrikt Lappfjärd och Närpes socknar, men staden attraherade bönder även från Kauhajoki och Kurikka sedan landsvägen blev färdig på 1680-talet. Kristinestadsborna hade vid sidan om närhandeln förbindelser med områden, där de tävlade med andra städers köpmän. Några sådana fanns söderut i Satakunda, men framför allt gällde detta de finska områdena i Sydösterbotten, från vilka det var lika kort eller t.o.m. en kortare väg till Vasa. Kristinestads borgare fick lov att besöka alla frimarknader på landsbygden, fem sådana omnämns på olika håll i landskapet (Vörå, Pedersöre, Kalajoki, Pyhäjoki och Lochteå), men man fick inte vara till hinder för någon.

Kristinestads råd bestod av borgmästaren och sex rådmän. Redan stadens första borgmästare Hans Stålbom hade kunglig fullmakt. Tack vare skattefriheten och begränsade seglingsrättigheter var staden mycket attraktiv i början. Där bodde nästan 80 familjer i staden i mitten av 1650-talet. En stor del av de nya borgarna var bönder och landshandlare från stadens donationsland. Enmarkant grupp inom borgarskapet hade flyttat in från Vasa. När skattefriheten slutade i början av 1660-talet, flyttade många borgare från staden. Där bodde bara cirka 60 familjer i staden år 1685. Samtidigt bekräftade flera av stadens handverkare att de var villiga att övergå till handelsnäringen. Stadens råd beviljade borgarerättigheter bara till ”stadens egna barn” eller gamla borgarnas svärsöner.

Majoriteten av Kristinestadsborna var svenskspråkiga på 1600-talet. Å andra sidan, flyttade många finskspråkiga invånare till staden. Därför måste åtminstone de viktigaste ämbetsmännen vara tvåspråkiga.

Kristinestad låg vid flodstrand. Klaus Klausson tecknade stadens stadsplan år 1651. Där var två långa gator och fem mycket korta tvärgator. Torget låg vid flodstranden som var bebyggd med magasin och bodar. Vid torget log rådhuset och husen av de viktigaste invånare. Det fanns också väderkvarnar på backarna kring staden.

Finnisch:

Vuonna 1649 perustettiin Lapväärtiin Koppön niemelle kaupunki, joka sai aluksi nimensä sijaintipaikkansa mukaan. Vuodesta 1651 alkaen sitä alettiin kutsua Kristiinankaupungiksi. Se rakennettiin vanhalle närpiöläisten ja lapväärtiläisten markkinapaikalle. Kaupungin perustamisella pyrittiin maakaupan ja talonpoikaispurjehduksen tukahduttamiseen. Sen tiluksiksi liitettiin Ylä- ja Ala-Tuikan sekä Koppön kylät, joista saatavilla verotuloilla oli tarkoitus palkata kaupungin toimihenkilöt.

Kuningatar Kristiina allekirjoitti vuonna 1651 kaupungin privilegiot. Niissä hän vahvisti Brahen jo aiemmin antaman 12 vuoden verovapautuksen, joka myönnettiin porvariksi hakeutuville, sillä ehdolla että he sitoutuivat jäämään kaupunkiin verovapautuksen loputtua. Kuningatar myönsi kaupunkilaisille myös poikkeuksellisen laajat purjehdusoikeudet. Kun toisten pohjalaisten kaupunkien ulkomaankappaoikeudet oli käytännössä kumottu vuoden 1617 ja 1636 kauppasäännöissä, Kristiinankaupunkilaiset saivat viedä omilla aluksillaan puutavaraa Ruotsiin, Saksaan ja Liivinmaalle ja tuoda sieltä suolaa. Kauppaa käytiin pääasiassa Riikaan, Tallinnaan Pärnuun ja Lyypekkiin. Käytännössä Kristiinankaupunki oli kuitenkin maakaupunki, jonka kauppa suuntautui Tukholmaan. Ja tärkein kauppatavara oli tietystikin terva.

Kristiinankaupungin kauppa-alueeksi määriteltiin Lapväärtin ja Närpiön pitäjät, mutta kaupunki veti puoleensa talonpoikia myös Kauhajoelta ja Kurikasta etenkin sen jälkeen kun Karijoen kautta kulkeva maantie valmistui 1680-luvulla. Suhteita solmittiin myös Etelä-Pohjanmaan suomenkielisille seuduille, jotka olivat kuuluneet perinteisesti Vaasalle, sekä Satakuntaan. Kristiinankaupunkilaiset porvarit saivat hallitsijalta myös oikeuden osallistua kaikille maakunnassa järjestettäville vapaamarkkinoille, joista viisi (Vöyri, Pietarsaari, Kalajoki, Pyhäjoki ja Lohtaja) nimettiin privilegioissa.

Kaupungin hallintoa johti pormestarista ja kuudesta raatimiehestä koostuva raati. Pormestarit toimivat kaupunginperustamisesta lähtien kuninkaallisella valtuutuksella. Kaupunki oli kuitenkin niin pieni ja sen olojen yleisessä järjestämisessä oli niin paljon tekemistä, ettei raskaampaan hallintokoneistoon ollut tarvetta.

Verovapaus ja laajemmat purjehdusoikeudet tekivät Kristiinankaupungista vetovoimaisen. Niinpä 1650-luvun alussa kaupungissa asui jo melkein 80 perhettä. Ensimmäiset porvarit olivat ruotsalaisia tai rannikon suomenruotsalaisia. Myös Vaasasta siirtyi useita huomattavassa asemassakin olleita porvareita Kristiinankaupunkiin. Verovapauden päätyttyä 1660-luvun alussa monet porvarit karkasivat kaupungista. Vuoden 1685 vaiheilla kaupungissa asui enää vain noin 60 perhettä. Samanaikaisesti useat kaupungin käsityöläisistä ilmoittivat halukkuutensa siirtyä kauppiaiksi. Vuosisadan viimeisille kymmenille tultaessa porvareiksi hyväksytyt olivat yleensä joko oman kaupungin lapsia tai porvareiden vävyjä.

Kaupunkilaisten valtakielenä oli 1600-luvulla ruotsi. Kaupunkiin muutti kuitenkin niin runsaasti väkeä suomenkielisiltä alueilta, että ainakin viranomaisten piti käytännössä olla kaksikielisiä.

Kaupunki sijaitsi joen partaalla. Sen asemakaavan oli piirtänyt Klaus Kalunpoika vuonna 1651. Kaupungissa oli kaksi pitkää katua ja viisi hyvin lyhyttä poikkikatua. Käytännössä tontit ja korttelit rikkoutuivat kuitenkin pienemmiksi. Tori sijaitsi joen rannassa, joka oli täynnä varastoaittoja. Torin varrella oli raatihuone sekä tärkeimpien kaupunkilaisten, muun muassa pormestarin, talot. Kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla oli useita tuulimyllyjä.

Kirjallisuus/Litteratur:

Karonen, Petri: Kämnerinoikeudet Suomen kaupungeissa suurvalta-ajan alkupuolella (noin 1620–1660). Studia Historica Jyväskyläensia 48. Jyväskylän yliopisto 1994.

Karonen, Petri: ”Raastuvassa tavataan.” Suomen kaupunkien hallinto- ja oikeuslaitoksen toimintaa ja virkamiehiä suurvalta-aikana. Studia Historica Jyväskyläensia 51. Jyväskylän yliopisto 1995.

Luukko, Armas: Etelä-Pohjanmaan historia III: nuijasodasta isoonvihaan. Etelä-Pohjanmaan historiatoimikunta 1945.

Luukko, Armas: Pohjanmaan 1600-luvun porvariston synty ja alkuperä. Historiallinen Aikakauskirja 1/1955.

Mäkelä, Anneli; Pettersson, Lars; Åkerblom, Bror: Kristinestads historia I. Kristinestads stad 1984.

Sjöblom, Walter: Kristinestads historia. Stadens förlag 1915.

Qvist, Johannes: Finlands marknader och finska landsbygdens handelsplatser 1614–1772. En historisk-geografisk undersökning. Frenckellska Tryckeri-Aktiebolaget 1909.